Risto Räppääjä - Keltaista vaaraa ja lapsiin kohdistunutta väkivaltaa

Kun keskustelu Peppi Pitkätossun kielenkäytön modernisoimisesta on ylittänyt uutiskynnyksen, olisi hienoa jos lastenkirjallisuuden syvempään olemukseen ylipäätään kiinnitettäisiin enemmän huomioita. Sitä odotellessa, haluaisin kiinnittää lukijani huomiota eräseen havaitsemaani kielelliseen ilmaisuun uudessa Risto Räppääjä ja Sevillan saituri -kirjassa. Sinikka ja Tiina Nopolan uusin teos sisältää erittäin tunnistettavan intertekstuaalisen viitteen Aleksis Kiven teokseen Seitsemän veljestä.
Alla ensin alkuperäinen kohta Kiven teoksesta:

SIMEONI: Voi te ikeen-aikaiset, te kalmukit ja koirankuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskän pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot! (Kivi 1870, 57)

Seuraavaksi lainaus siitä, miten Nopolat ovat versioineet edellä mainittua kohtaa Risto Räppääjä-kirjassa.

Ernesti kohotti nyrkkinsä ja karjui perään:
- Sinä mitätön kokkare! Kalmukki ja koirankuonolainen! Hävytön ryökäle! (Nopola 2014, 80)

 Siinä missä Simeoni osoitti pettymystänsä veljestensä käytökseen heidän kohdatessaan Rajamäen rykmentin, Risto Räppääjässä Ernesti Ohranen huutaa huijausyrityksen paljastuttua palvelijansa Arnold Rätvänän perään vihaisena.

Miksi haluan tähän otteeseen kiinnitettävän huomioita? Mielestäni on varsin erikoista, että sanaa 'kalmukki', joka tarkoittaa länsi-Mongolialaisen Kalmukki-kansan jäsentä, käytetään puhtaasti nimittelytarkoituksessa, vuonna 2014 lastenkirjassa.

Aleksis Kivelle, ja hänen aikalaisilleen tämä vielä voitanee katsoa normaaliksi kielenkäytöksi, oman aikakautensa tuotteeksi. Valitettavasti vuonna 2014, en enää odota kohtaavan lastenkirjassa kielenkäyttöä, joka replikoi vanhahtavaa rodullista ilmaisua, jolla on hyvin todennäköisesti ollut vain halventava aasialaisten aliarvoisuuteen tai yleiseen "villiyteen" viittaava merkitys. Haukkumasanoilla harvemmin on positiivisia merkityksiä.

Toisaalta, Risto Räppääjä-kirjat ovat ennenkin korostaneet arveluttavaa arvomaailmaa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli (2004). Lainaukset on otettu äänikirjaversioista.

"RISTO: ,Ja sitten se kysyi, onko joku ollut joskus minua kohtaan väkivaltainen?

RAUHA: Väkivaltainen? Mitä sinä vastasit?

RISTO: Että on, Rauha-täti.

RAUHA: Eihän se ole totta.

RISTO: Ei olekaan, mutta kun se kysyi onko joku joskus tukistanut,
niin minä sanoin, että Rauha-täti. Sinun pitää mennä huomenna sinne.

Rauha katsoi Ristoa järkyttyneenä.

RAUHA: Luulevatko ne että sinä asut jonkun kamalan
tädin kanssa, joka puhuu kokoajan puhelimeen
tarjoaa vain hernekeittoa ja tukistaa.

RISTO: Luulevat.

RAUHA: Minä soitan rehtorille, Rauha kivahti.

Risto kuunteli Rauhan puhelua.

RAUHA: Täällä Rauha Räppääjä päivää.
Kyllä meillä muutakin syödään kuin hernekeittoa.

Anteeksi?`Rehtori kysyi.

RAUHA: Ja minä olen tukistanut Ristoa vain kerran, kun hän
pudotti kaksivuotiaana avaimen viemäriin."
(Nopola 2004, kappale 1 kohta 3:37-4:36)

Tässä Rauhan ja Riston välisessä keskustelussa tuodaan heti ilmi asenne, ettei tukistaminen ole väkivaltaa. Teon uhri, Ristokin on samaa mieltä, koska toteaa Rauha-tädin "eihän se ole totta" parahdukseen - "ei olekaan" ja lisää että häneltä kysyttiin onko häntä tukistettu. Risto kuvaillaan näin ollen lapseksi, joka on oppinut pitämään tukistamista ei-väkivallantekona.

Ettei lukijalla jäisi epäselväksi, mitä mieltä Nopolat ovat tukistamisen rinnastamisesta väkivaltaan, asenne toistetaan Rauhan soittaessa rehtorille. Rauha myöntää tukistaneensa Ristoa, kun Risto oli kaksivuotias. Väkivallantekoa kaksivuotiasta kohtaan arkipäiväistetään ja vähätellään täysin, ja esitetään erittäin trivaalisena seikkana hahmojen välisessä dynamiikassa.

Kirja ei enää palaa tämän jälkeen mitenkään pohtimaan lapsiin kohdistunutta väkivaltaa, sen oikeellisuutta tai vääryyttä, aihe unohdetaan täysin. Sitä ei koeta käsittelemisen arvoisena, koska sitä ei tuomita.

Mielestäni on erikoista, että tämän kaltainen episodi saa sivumaininnan kirjan alkuvaiheessa, aivan kuin myönnetyssä lapseen kohdistuneessa väkivallanteossa ei olisi mitään ihmeellistä. Valitettavasti voin vain olettaa, että niille joiden mielestä tukistaminen ei ole väkivaltaa, ei teossa olekaan mitään ihmeellistä. Ottaen huomioon, että Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli on vuodelta 2004, ja lasten fyysinen kuritttaminen on ollut kiellettyä vuodesta 1984, on varsin erikoista että lasten fyysistä kurittamista voidaan näin selkeästi vähätellä lastenkirjallisuudessa.

Onko tämä se arvomaailma, jota Risto Räppääjä -kirjat edustavat? Tukistamisen hyväksyntä, kalmukiksi haukkuminen?  Kiinnitämmekö tarpeeksi huomiota siihen, miten lastenkirjallisuus heijastaa mahdollisesti aikuisten arvomaailmaa ja asenteita? Onko lasten fyysisen kurittamisen esiintyvyyttä lastenkirjallisuudessa, ja siihen mahdollisesti myönteisesti tai tuomitsevasti suhtautuneita tekstejä tutkittu? Olisi mielestäni mielenkiintoista nähdä, onko vuoden 1984 lain jälkeen muutettu tapaa käsitellä aihetta lastenkirjoissa, vai tapaisimmeko useampia Risto Räppääjän kaltaisia kannanottoja?


Lähteet

Kivi, Aleksis. Seitsemän veljestä. Jyväskylä:  Gummerus, 2007 (1870).

Nopola, Sinikka ja Tiina. Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli. Helsinki: Tammi, 2004. Äänikirja.
Nopola, Sinikka ja Tiina. Risto Räppääjä ja Sevillan Saituri. Helsinki: Tammi, 2014.